Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia huuliaan.
— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki, ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat, minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!
Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.
— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi: olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani, sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme. Emmekö ole oikeita pohattoja!
— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin, niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa kurituksen Isän kädestä.
Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan. Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä? Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve. Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin. Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?
Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat päälakeen asti.
Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä. Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä elämälle aivan toisen suunnan.
Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet. Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta. Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan. Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella, sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.
— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen ystävättären sanovan.