— Herrasväki on ollut varomaton!
— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään, minkä voisin muuttaa rahaksi… Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi, sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä, kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut. Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole kuluttanut noita rahoja.
Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista… Veloista, jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt… Ei, mahdotonta!
Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!
Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin pitää rangaista?
Heikkous on rikos.
Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani… Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme, mutta tehdä velkaa… kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.
Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään. Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen raivota hänessä.
Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo? Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa, vastaa!… Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä. Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi kidutat meitä!
Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.