— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!
Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.
Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.
Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona, sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin kanssa.
Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen eteensä ompelukonepöydän kulmalle.
— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.
— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun osalleni joutui…
— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta…
— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä…
— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan hänet.