— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen, lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana. Voinko ehkä palvella maisteria satasella?
Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi, että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt, pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan…!
He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta, eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia, sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.
Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia. Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!
Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.
— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.
Heidän täytyy maksaa!
Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut, että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.
He istuutuivat aterialle.
— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?
— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet. Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!