Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan. Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan nauru sihisi tyynessä illassa.
Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan. Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin, mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön keskustelu.
— Etkö ota yllesi… ilta on kostea.
— Kiitos… en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.
— Joko sinulla on liput?
— Jo.
He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa, poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon, punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.
Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana, jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna, niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski, oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen häävaunuunsa… Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen ja naisen kesken paitsi hurma, oli… Niin, mitä? Oli ystävyys, oli kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan. Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi… Tai, totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä ja tuntemattomasta perheestä… Sen tähden, että oli niin paljon helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa, mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut… Eivät kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän, Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!
— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.
— Olemmehan valvoneet koko yön.