— Onko sinun hyvä?

— Älä puhu…

— Sinulla on luomi tuossa kaulalla… en ole koskaan ennen nähnyt…

He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan, että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.

Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi. He alkoivat etsiä.

— Mitä sinä koko napilla…

— Niin, annamme sen olla…

He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen huulensa.

— Täällä on jo niin pimeä.

— Niin, kuinka onkin niin pimeä.