Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan. Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies matkalle ja kuolleena palaa.
Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.
Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.
— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä. Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa, minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla… Äiti menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa tulette tapaamaan isää ja äitiä… Nyt, lapseni, sinä menet syömään. Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle…
Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut. He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä, kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin silmin.
Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus. Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt. Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.
— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä leikillisesti.
Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä tärkeät ja oikeutetut.
— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä — sellaistahan se on.
— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.