— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta. Hän tarkoitti sillä… niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja — kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan, jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta, jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa. Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä, jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa, jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa… Kyllähän tohtori tietää. Se on Annankin raamatun kannessa… Se oli Jumalan johdatusta, että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu, kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on vettä…
Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen. Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.
— Jumalassa, kuiskasi äiti.
Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.
Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:
— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.
— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.
He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:
— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen. Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.
Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.