— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu silmä… Silmä joka…
Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.
— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.
— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?
— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.
— Jumala ei siitä muutu.
Äiti hymyili taasen.
Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää, kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan. Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.
* * * * *
Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.