Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle, että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä — eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo: mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii…! Musti sinä!

"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr… Anna nauroi ja vanhat vaimot juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä, huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään, kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti setään ja kysyi:

— Onko tämä nyt minun kotini?

Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.

— On, lapseni.

Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.

Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen, käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?

Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä ja öitä.

* * * * *

He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät. Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa. Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.