— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?
Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä. Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää nauranut. Hän otti lapion käteensä.
Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä ja Ellillä… Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki. Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi? Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun on ikävä kotiin… Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan. Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta. Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan. Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.
— Lapseni, lapseni… Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?
Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.
— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen suuri!
He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä ranteesta, niskasta, otsalta.
— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee. Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni…
Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen. Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.
"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähden tuolla puolla toisen kodon…"