— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.
Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin, koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha. Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli. Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.
"Tuolla puolella Jordanin maan
siellä virtemme helkkyen soi."
Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin hyristessä hänen edessään.
"Kohta vaan joudutaan
taivaan kuorissa laulamahan…"
Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.
Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään puuta vasten.
— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä valkoiset rihmat välähtelivät.
— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.
— Vaan kuinka?