Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta selkään… Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti. Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi vielä kerran, että setä oikein näkisi.
— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.
— Minä lyön!
— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.
— Anna lyö vain.
— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.
Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa. Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli alas rannalle päin:
— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.
Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
Hrrrr-hrrrr-hrrr… Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.
— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä. Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä, että lapsi on parantunut…? Oliko niin toivottu, että se kuolisi…?