Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.
— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.
Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta, jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus…
— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme…
Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa. Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen. Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen, mikä näkyi ulospäin.
Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.
— Mitä sinä teit lapselle?
— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei…
Herran rystyset kolahtivat pöytään.
— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että olisit kasvanut tänne kiinni…