Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?
Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi. Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti, poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi pois. Hän karttoi Luukkasta.
— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät valehdelleet.
— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.
— Herra ei luovu.
— Se nähdään.
Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.
— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun tämä on valmis?
— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia sedällä aina on.
— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?