— Mitä sinä ajattelet? Setäää… miksi sinä et sano mitään?
— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.
Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois. Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.
Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy, Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.
— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa huonekalut.
Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.
— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.
— En, vastasi setä.
Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket saivat antaa tilaa sohvassa.
— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.