Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon. Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä Anna sanoisi eräästä asiasta.
Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi osoittaa kiitollisuutta.
Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka iloiseksi Luukkas tulisi.
Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.
Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.
Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!
Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.
— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen…
Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt… Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt… Jumalan tähden…!
Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.