Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa… Ruut-täti oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä. Laalalaa… Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin edessä. Laalalaaa… Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan. Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.
Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna sitoi sen heti palmikkoonsa.
Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti. Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.
— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät pappilassa pidä meistä… niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta Marialle, me…
Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut — "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.
— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin määrätysti, että Anna vaikeni.
Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä, niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö, ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.
Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen, lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat…
* * * * *
Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta, jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa, linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.