Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla… Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin… Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön…
Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.
* * * * *
Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.
Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?
Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!
Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..
Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat…
Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!
Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.