— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat… Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi…
Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.
Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!
— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.
Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.
— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!
Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.
V
Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.
— Maire… Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee…