— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä sellaista kahvia kuin äiti!

— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi kodissa.

Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.

— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin mies? Onko hän todella kreivi?

— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella ottaa kolmannen piparkakun?

— Mutta kultuseni… ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja…

— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä, sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.

— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin, että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän olisi antanut tälle tyttärensä.

— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura. Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.

— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.