Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.
— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina munia… Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin…
— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan…
— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat…
— No niin, puhumme siitä toiste.
Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos, oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa, Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon, ja jalan.
Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi iloaan, kun hän sanoi:
— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.
Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä kotona.
Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä, kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan, joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.