— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin erinomaisen terveellistä.
Maire pelästyi käsiensä puolesta.
— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.
— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.
Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä. Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä kuin sisarelta.
Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta. Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin… ja kukat pojille!
Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin, sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä, ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan, että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä… Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla… Pitäkääkin perkeleet, selvänä se linja. Halloo… Murtovarkaus?… Missäs nyt kuunnellaan — menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa, kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa… Halloo… Saatiinko varkaat kiinni? Paljonko…? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään? Minun pitää tulla kotiin… Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili torstaina… torstaina hakemaan. Torstaina… pappilasta… Piili hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä…
Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä tahtoo viedä lapsille.
Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies, nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen. Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos…
— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?