— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee ennen juhannusta…
Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin… Se oli hävytöntä! Hän tuli ja oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa, juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä. Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen. Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.
Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan. Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin, painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa talonpoikaistalossa?
Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon, ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään. Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.
— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi. Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka matkaansaattaa koko unettomuuden.
— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä. Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa! Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón — toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä…
Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.
— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon. Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani… Kyllähän minä, tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?
Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa. Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs muu.
Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.