— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.
— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon, niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.
Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.
Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No, mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin, vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui, silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut itsensä ylhäällä papinpenkissä.
Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa, miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut? Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut? Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli Olaa… Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon… Papit tulivat ja menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan, kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta. Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi, jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää. "Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista? — Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja lupausta. Nyt oli kaikki rikki… pirstaleina. Elämä ei ollut antanut, mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä lailla pettää ihmistä, jonka hän loi… Tuo tyttö oli kahdeksantoista vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään sen pohjasakkaa myöten… Ja kaikki oli mennyt rikki… Sillä elämä on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen astella hautaan…" Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen." Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.
* * * * *
Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa… Miten saattoi vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli epäluuloinen…
Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus, jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa, ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi rakkautta, hän janosi suudelmia.
* * * * *
Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto… Sitä paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet ainoaa sanaa.