Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu joka tapauksessa oli.
Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas. Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.
— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja mahtava! Nuoruus sinä olet… No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä olet tehnyt?
— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa… vähän neulonut… Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti minut siitä…
— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois. Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy tulla jotakin suurta…
— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.
— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen ihminen.
Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala, näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa, taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.
— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja. Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli tapahtunut, että… Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän, Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä. Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti, suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli — täydellinen elostelija… Maisteri? Johan nyt vielä…
Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.