Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä, häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut helppoa.
Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan… Niin, mitäpä siitä puhui, minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.
Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä, enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä hän vielä ollut edes kirkkoherra!
— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu… Vanha rovasti kaatuu pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.
Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
Hellä-täti.
Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt, ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.
No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen… Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.
— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.
Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.
* * * * *