Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana… Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole… Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin…

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille…

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *