Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä… No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa…

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.