Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.
Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.
Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?
Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.
— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.
Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?
— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.
Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.
Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.
— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.