— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.
Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.
— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana… Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja… tai paratiisia… tai sinua.
— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.
— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.
Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.
— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon… Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?
— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä…
— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.
— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.