— No niin.
Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.
Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.
— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.
— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.
Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.
Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.
— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.
Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori, rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan. Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli täytynyt taistella.
— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se sinusta synti?