Ensi lukukauden asui heitä kaksi poikaa pienessä kamarissa kaupungin laidassa, vanhan sotamiehentyttären Eeva Snabbin luona. Kukin maksoi viisi markkaa kuussa ja siitä saivat he myöskin aamukahvit. Ruoka tuotiin kotoa — joka toinen kerta Karilan hevosella, joka toinen kerta Matariston hevosella. Toisena Snabbin Eevan koululaisista oli nimittäin Angervo. Pojat keittivät vuoronperään ruuan ja merkitsivät pataan pannessa kukin omat perunansa. Isä oli äidin sairauden jälkeen paljon muuttunut. Hänessä oli nähtävästi vasta nyt tapahtunut todellinen hengellinen herääminen. Ei ollut enää puhettakaan ruumiillisesta kurittamisesta, mutta Matista ei tahtonut poistua kerran syöpynyt kylmyys ja pelko. Kun isä tuli kaupunkiin, istui hän puolen tunnin vuoteen laidalla poikien huoneessa ja kyseli harvakseltaan, miten koulussa kävi ja mitä opettajat olivat sanoneet. Ja Matin vastatessa, täytyi hänen tuon tuostakin rykäistä. Hän oli äidin sairauden jälkeen käynyt niin pehmeäksi, että häneltä yritti tulla itku. Miten paljon köyhälle kansanmiehelle merkitsee poika, joka käy lyseota ja josta tulee pappi, sitä ei Matti silloin laisinkaan osannut arvioida. Isän käytöksessä häntä kohtaan oli jotakin kunnioittavaa, ikäänkuin hän hänessä olisi jo nähnyt tulevan sielunpaimenensa ja välittäjänsä ja esirukoilijansa Jumalan luona. Kun he lauantai-illoin yhdessä ajoivat kotiin — isä vei Matin jonkin kerran lukukaudessa mukaansa — istuivat he koko matkan äänettöminä, mutta isän kohtelu oli miltei arkaa. Maanantaiaamuna varhain poika jalan taivalsi kouluun. Junalla kyllä olisi päässyt, mutta ei ollut rahaa. Koko sen päivän häntä koulussa niin nukutti, ettei hän voinut seurata opetusta.
Muuten se oli onnellinen aika, jolloin he asuivat "Snapin Eevan" huoneessa. Eeva piti hyvän puhtauden ja antoi monesti Matille kahvia päivälläkin, kun hän oli kantanut hänelle puita ja vettä. Hän veti kiinni poikien sukkia, kun ne menivät pahasti rikki ja neuloi paitoihin napit, jos tarvittiin. Angervon kanssa Matti riiteli, kun piti nukkua samassa vuoteessa. Angervo otti aina enemmän tilaa. Vihdoin he panivat halon välilleen rajaksi. Mutta unissaan kolauttelivat he silläkin toisiaan kylkeen.
Jouluna Eeva valitettavasti sairastui kovaan kleiniin eikä enää voinut ottaa poikia luokseen. Silloin tuli Matti rouva Grönstedtin luo, jonka tuttaviksi mataristolaiset alkuaan olivat joutuneet torilla, kun rouva Grönstedt oli sattunut heidän kuormalleen ostamaan. Monta vuotta hän sittemmin oli tilannut heinät lehmälleen Mataristosta. Hän piti näet itse lehmää. Leski hän muuten oli ja hänen poikansa Fredrik kävi samaa koulua kuin Matti ja oli samalla luokalla. Rouva Grönstedt asui tullin luona kivijalattomassa, luhistuneessa puurakennuksessa, jonka väri alkuaan oli ollut keltainen, jossa kuisti oli vino ja ikkunat maan tasalla. Rakennuksen ympärillä oli vielä jokin vuosi sitten ollut pieni puutarha, mutta nyt oli sen tilalle tullut mahdottoman suuri, puinen, punaiseksi maalattu varastohuone, joka teki keltaisen hökkelin miltei pimeäksi.
Rouva Grönstedtin hallussa oli suuri tupa leivinuuneineen ja sen takana pieni huone, jossa hän nukkui poikansa Fredun kanssa. Ei heilläkään siellä ylellistä ollut, Fredu luki läksynsä pienen, kiikkerän pöydän ääressä, joka oli molempien vuoteiden välissä ja hänen kirjansa ajelehtivat piirongilla, jolla kaksi kärpäsentahrimaa, erinomaisen kömpelöä kipsieläintä alituiseen ja ahnaasti katseli toisiaan — mahdotonta oli tietää, olivatko ne hevosia, lampaita vaiko koiria. Muuten ei huoneessa ollut mitään huonekaluja.
Rouva Grönstedt piti ruokavieraita, enimmäkseen työmiehiä, ja möi salaa viinaakin — poliisi oli ajoittain pitänyt häntä silmällä. Hän oli keski-ikäinen, punakka, lihava eukko, hän kehui suulaasti ja haukkui rivosti. Miehet sanoivat tupaa "ponttooksi" sentähden, että se oli niin kiikkerä ja siltapalkit niin paksut ja harvat kuin tukkilautassa. Eukkoa he moittivat likaisuudesta. Kerran tavattiin puurosta sellainen karvainen pala, ettei se voinut olla muu kuin hiiri. Mies, jonka eteen se oli sattunut, sylkäisi vatiin ja paiskasi sen pöydälle. Silloin pani akka kädet puuskaan, antoi miehen kuulla kunniansa ja söi häikäilemättä kaikki mitä vadissa oli — hiirineen, sylkineen päivineen. Koko sen illan hän kyllä ylenantoi, mutta sitä eivät miehet olleet näkemässä.
Fredu oli käyräsäärinen, kivulloinen poika, joka pelkäsi leikkejä ja melua, karttoi tovereitaan ja välitunniksikin olisi tahtonut jäädä luokkahuoneeseen. Hän rupesi miltei itkemään, kun häntä vaadittiin ulos leikkimään. Toverit halveksivat häntä niin, etteivät edes viitsineet antaa häntä selkään. Ohi juostessaan joku pojista tönäisi häntä kylkeen, silloin hän katsoi häneen kuin onneton, halveksittu mato, joka valmistautuu puolustautumaan. Kaiken päivää hän istui kotona lukemassa ja hyvin hän osasi läksyt. Jota ylemmille luokille päästiin, sitä enemmän suosivat opettajat häntä ja sitä itsetietoisemmaksi hänkin kävi. Hän sorti minkä ehti heikompiaan. Mattia, joka asui hänen äitinsä tuvassa, hän aina oli kohdellut ynseästi.
Matti maksoi kaksi markkaa kuussa ja sai vapaasti olla missä tahtoi. Hänen tavaransa, kirjansa, vihkonsa, kynänsä ja sukkansa olivat pärekopassa, jota hän säilytti pitkän puunaulan varassa korkealla seinällä. Hän oli järjestänyt sankaan nuoran ja hilasi kopan sitä myöten alas. Se tuotti hänelle huvia ja sitten eivät vieraat niin helposti menneet kopalle, kun se oli niin ylhäällä. Hänen vällyrähjänsä, jolla perunakuormia kaupunkiin vietäessä parina talvena oli peitetty, etteivät jäätyisi, vetelehti penkillä nurkassa, siitä hän sen illalla levitti alleen ja pönkitti päänalusta halolla tai vaatteella, jos vain sai käsiinsä Rönkvistskan nutun tai hameen tai muuta. Tämänkin rouvan luo tuli yöksi ihmisiä — ne eivät olleet niin paljon matkustavaisia kuin asunnottomia kaupunkilaisia —, sekä miehiä että naisia. Joskus sattui joku ahnehtimaan Matilta hänen sijaansa penkin päässä, ja jos asianomainen lupasi maksaa, luovutti Matti vällynsä ja makasi paljaalla penkillä tai lattialla. Mutta kerrankin tunki iso mies hänen viereensä ja väitti heidän molempien mahtuvan vuoteelle penkille. Matti vastusti, mutta minkä hän teki isolle miehelle. Se kuorsasi kuin jättiläinen hänen sijallaan, hän oli niin sydämistynyt, että olisi tahtonut sitä lyödä. Ja siinä hän sitten itki, istuen yksinään penkillä paitasillaan keskellä kaikkia hengittäviä ja kuorsaavia vieraita ihmisiä, joita permanto oli täynnä. Joskus kun tuvassa oli kovin taajassa väkeä ja lyötiin korttia ja rähistiin, mutta äiti tiesi Fredun kautta, että pojilla oli kirjoitus huomiseksi, käski hän Mattia kamariin. Fredu istui siellä vihkojen ääressä — hän ei hievahtanutkaan kun näki Matin tulevan, mulkoili vain vihaisesti. Matti asettui Rönkvistskan vuoteen laidalle ja nosti piirongille sellaisia kirjoja, joita ei Fredu juuri silloin tarvinnut, että vähänkin mahtuisi. Ei Fredu siitä pitänyt. Usein sattui tuvassa tappeluja, kun oli myyty viinaa, ja kerran oikein puukotus, kun miehet riitaantuivat Hillin, palvelustytön takia, jota olivat ahdistelleet. Silloin kuulusteltiin Mattiakin, oliko hän mitään nähnyt. Hän kyllä oli nähnyt kuinka rouva kaasi miehelle pullosta viinaa, mutta hän ei uskaltanut sanoa, vakuutti vain, ettei ollut mitään nähnyt.
Koulussa istui Matti Eero Holmin vieressä, joka oli parempien ihmisten lapsi ja kaupunkilainen. He olivat syksyllä yhdessä tehneet hyönteiskeräysmatkoja kaupungin ulkopuolelle ja ystävystyneet. Mutta senjälkeen kun Matti tuli Rönkvistskalle asumaan, Eero Holm häntä karttoi ja vihdoin hän kerran sanoi hänelle: "Sinä tulet niin pahalta — mikä sinussa hajuaa?" Matti häpesi niin, ettei enää olisi kehdannut mennä kouluun, hän ei tietänyt kuinka kaukana olisi istunut Eerosta, hän vetäytyi yksikseen ja kuvitteli alituisesti, ettei kukaan voinut olla hänen kanssaan. Mutta lauantai-iltana läksi hän jalan kotiin pesettämään paitaansa ja rikkinäisiä, laudankoviksi vanuttuneita sukkiaan.
Se oli kauhea aika, jolloin häntä vaivasi kuristamistauti. Kun nuorin veli, Santeri, leikki lattialla, menivät hänen kätensä väkisin mittaamaan, ulottuisivatko ne hänen kaulansa ympäri ja niitä veti kokoon vain koetteeksi, jaksaisiko hän pusertaa hengen pois ja tulisiko Santerikin mustaksi kasvoiltaan, kuten hän, Matti kuului tulleen, kun äiti kuristi häntä, ja kuinka paljon ihminen oikeastaan tarvitsee ennenkuin kuolee. Kun lapsi rupesi pyrkimään hänen käsistään, juoksi hän peloissaan pois ja kaihtoi sitä kuin koira, joka on yrittänyt purra ja saanut selkäänsä. Vielä kamalampaa oli, kun hän Santerin nukkuessa pani kätensä hänen kaulansa ympäri… Kun lapsi rupesi kitisemään hänen käsissään, oli hän itse märkänä hiestä. Hän karkasi ulos kuin suunniltaan eikä tahtonut uskaltaa palata. "Minä kuristan itseni", ajatteli hän metsässä kävellessään, "sitten saan nähdä, miltä tuntuu kuolla. Herra Jumala, auta minua!" huusi hän samassa ja koetti niin pian kuin suinkin päästä ihmisten ilmoille, sillä yksinäisyys kammotti. Kun hän tuli niin kauas, että näki rakennusten katot, tunsi hän olevansa pelastettu. Mutta katsellessaan käsiään, jotka olivat silinneet koukistuksistaan, tuli hänelle ajatus: "Kerran minä sen kumminkin teen!"
Hänen silmänsä menivät aina ensinnä ihmisen kaulaan. Paksut, väkevät kaulat hermostuttivat häntä eikä hän kärsinyt niiden omistajia. Pitkät, kapeat kaulat vetivät häntä puoleensa ja hän päätteli, että ne ihmiset ovat kunnon ihmisiä. Tunnilla hän sai kiinni itsensä siitä, että silmillään mittaili toveriensa niskoja. Kerran ei hän uskontotunnilla vähääkään tietänyt mitä häneltä kysyttiin, sillä hengissä hän vain riisui opettajan yltä kaulusta ja mittasi käsillään hänen kaulaansa. Opettaja muistutti häntä tarkkaamattomuudesta, mutta tuli tunnin jälkeen kysymään, oliko hän kipeä. Hän vastasi "ei". Mutta hänen otsansa oli hiessä ja kun opettaja kääntyi menemään pois, mietti hän miettimistään: kyllä minun käteni ulottuisivat kauluksen päältäkin!