He vaikenivat. Äänettömyys solui hyväätekevänä sanojen väliin. Ruutu tärisi, kadulla ajettiin. Hiilos oli sammumaisillaan, Hiljan kasvot hehkuivat ja hiukset vivahtivat sinipunervaan. Mataristo makasi kädet rinnalla ristissä, silmät tähdättyinä seinään. He eivät voineet nähdä toisiaan, sillä he olivat selin päin.
— Oletko ajatellut Kristuksen ja Maarian suhdetta — tarkoitan Martan ja Latsaruksen sisarta? Se oli juuri sellainen kaunis ystävyyssuhde. Siitä sinä saarnaat!
— Niin, vastasi Matti. — Paljosta olisi saarnattava, paljon selvitettävä.
Hän tuli ajatelleeksi ihmisjoukkoa, jotka harhaavat väärinkäsityksessä, repien ja raastaen toisiaan. Vanhemmat pakottavat lapsia omiin uomiinsa ja katkeroituvat, kun ei se onnistu. Lapset tallaavat mielikuohussaan ja uudenjanossaan jalkainsa alle kaiken vanhan ja lähtevät maailmalle irtirevittyinä kuin lehdet puusta. Vanhukset itkevät kotona ja koettavat rukouksillaan palauttaa kadonneita. "Kadonneet" kantavat pahaa omaatuntoa ja pakottavat sitä maailman melskeessä vaikenemaan… Se on vanha taistelu isäin ja lasten välillä — täytyykö niin olla? Eikö saarnoilla ja opetuksilla saata lieventää kärsimystä?
Telefoni soi.
Britta Vaarnakoski soitti varsin kiukkuisena.
— No, kotonako sinä vielä olet? Etkö sinä taaskaan tiedä, mistä on kysymys?
— Tanssiharjoitus! pääsi Hiljalta ja hän muisti nyt, että Elsa pitkässä telefonikeskustelussaan aamulla oli sen hänelle ilmoittanut.
— Niin juuri. Tanssiharjoitus! Me olemme täällä jo odottaneet puoli tuntia. Neiti Höökillä on aina kiire, kuten sinun pitäisi tietää, jollet meistä muista välittäisikään. Se sairaanhoito tietysti on sinulle tärkeämpi kuin kaikki muut…
— Minä lähden heti! keskeytti Hilja hänet ja paiskasi telefonin kiinni.