— Tietysti. Minun isäni luki sitä kolmekymmentä vuotta sitten, minä olen pienestä asti nähnyt sen, minä…
— Mutta Hilja kulta, ajat toki muuttuvat. Täytyyhän meidän seurata aikaa…
Nähdessään punan nousevan sisarensa ja ystävättärensä poskille riensi
Elsa Vaarnakoski väliin.
— Että te nyt viitsitte! Sinä Sylvi tiedäkin, että me Hiljan kanssa olemme antaneet politiikan urakalla muille. Me emme ole puolueihmisiä. Anna meidän olla rauhassa.
— Loruja! Nykyajan ihminen ei voi elää puolueiden ulkopuolella. Se on aivan samaa kuin elää elämän ulkopuolella.
— Mutta minä en ymmärrä politiikasta mitään, en mitään, en mitään, lennätti Hilja ärtyneesti tulemaan. — Kuten en ymmärrä matematiikasta tai fysiikasta tai muusta sellaisesta…
— Älä huoli tehdä itseäsi tyhmemmäksi kuin olet…
— …Sanomalehdistä minä luen vain pikku-uutiset ja kihlausilmoitukset — pääkirjoituksiin en eläessäni ole katsonut. Mitä minä voin ymmärtää politiikasta! En minä osaa arvostella tekivätkö senaattorit oikein vaiko väärin…
— Noo, naurahti Britta, nuorin Vaarnakosken tytöistä, pienisilmäinen, pitkäpalmikkoinen seitsentoistavuotias, joka oli viimeisellä luokalla yhteiskoulussa, — kyllä meistä nyt jokainen uskaltaa sanoa ymmärtävänsä senverran. Minä menen niin pitkälle, että väitän, että kuka hyvänsä meistä olisi menetellyt viisaammin kuin he. Ja rehellisemmin. Ja arvokkaammin.
— En ainakaan minä! huusi Hilja ja häneltä oli tulemaisillaan pitkä ärtynyt lause, mutta äkkiä hän vaikeni ikäänkuin hänen kielensä olisi leikattu poikki: hän oli kohdannut Hannes Vaarnakosken katseen. Hannes istui poltellen keinutuolissa ja seurasi Hiljaa.