"Mutta sanotaan ettei kukaan tule pyhäksi katselemalla pyhää kuvaa."
"No, onhan niitä sananlaskuja kaikenlaisia. Niinkuin esimerkiksi tämä: 'Mitä vähemmän tiedätte, sitä paremmin nukutte' — eikös ole soma? Sananlaskut ovat aineksia, joilla vatsa ajattelee; se tekee niistä ohjaksia sielulle, hallitaksensa sitä paremmin. Vatsalaukku tarvitsee lepoa ja sielu tarvitsee rauhaa. Mikä sana tämä on?"
"Ihmiset!"
"Aivan niin. Katsos vaan, kuinka ne lähtevät. Ja tämä?"
Tirristäen ja kohottaen silmäkulmiansa raskaasti, muisti hän vaivalla unohtuneet kirjaimet, ja antautuen ehdottomasti tutkimisen intoon, vei se häntä eteenpäin, ja hän unohti itsensä. Mutta pian alkoivat silmänsä väsyä. Ensin kävivät ne kosteiksi kyynelistä ja väsymyksestä, ja vihdoin alkoivat murheen kyyneleet tipahdella kirjan lehdille.
"Minä opettelen lukemaan", virkkoi hän nyyhkyttäen. "On aika jo kuollakseni ja minä vasta opettelen lukemaan."
"Ette saa itkeä", virkkoi vähävenäläinen hellästi. "Eihän se ole teidän syynne, että elämänne on ollut sellainen; ja kuitenkin ymmärrätte että elämänne on ollut kurjaa. Mutta löytyy tuhansia ihmisiä, jotka voisivat elää teitä paremmin, mutta jotka elävät kuin elukat, ja sitte kehuvat kuinka hyvin he elävät. Mutta mitä hyvää on heidän elämässänsä? Kun heidän päivätyönsä on ohitse, syövät he itsensä mahapakolle, ja kun taas toinen päivä on mennyt, syövät taas itsensä mahapakolle ja niin tekevät he vuodesta vuoteen — tekevät työtä ja syövät, tekevät työtä ja syövät! Tämän ohella saavat he lapsia, jotka ensin huvittavat heitä, mutta kun he myös alkavat syödä liian paljon, käyvät he happamiksi ja pauhaavat: 'Joutukaa te senkin ahmarit! Kiirehtikää! Kasvakaa pian suuriksi! On aika jo teidän mennä työhön!' Ja he haluaisivat tehdä lapsistansa vetojuhtia. Mutta lapset alkoivat tehdä työtä omien vatsalaukkujensa hyväksi, ja laahustaa elämäänsä kuten varas vetää arvotonta, varastamaansa luutaa. Heidän sieluansa ei mikään ilo valaise, sitä ei ihastuta koskaan ajatus, joka sulattaa sydämen. Jotkut elävät kuten mieron kerjäläiset — aina kerjäten; toiset elävät kuten varkaat — kaapaten aina mitä suinkin saavat toisten käsistä. Yhteiskunta on tehnyt lakeja varkaille, asettanut miehiä kepit kourassa ihmisten ylitse, sanoen: 'Vartioikaa lakejamme; ne ovat hyvin hyödyllisiä; ne sallivat meidän imeä verta kansasta!' He koettavat pusertaa ihmisiä ulkoapäin, mutta ihmiset vastustavat, ja silloin ulottavat he lakinsa myös sisälle päin, rusentaaksensa järjen mäsäksi."
Nojaten kyynäspäitänsä pöytään ja katsellen äitiä älykkäillä silmillänsä, jatkoi hän tasaisella, lennokkaalla äänellä: "Ainoastaan ne ovat miehiä, jotka lyövät kahleet säpäleiksi ihmisen ruumiista ja hänen mielestänsä. Ja nyt te myös olette menemässä tähän työhön parhaan kykynne mukaan."
"Minä? No, nyt te! Kuinkas minä —?"
"Miksette? Se on kuin sade. Jokainen pisara menee siemenen ravinnoksi! Ja kun kykenette lukemaan, silloin —" Hän pysähtyi nauraen; sitte nousi hän ja alkoi kävellä kiirein askelin edestakaisin huoneessa.