"Te ette katso oikeaan kohtaan, äiti; katsokaa paljon kauvemmas taaksenne", virkkoi Rybin, painaen päänsä alas. "Ne jotka työskentelevät suoranaisesti liikkeessämme, eivät mahda tuntea mitään omasta itsestänsä. He ajattelevat että niin pitää olla; heillä elää totuus sydämessä. Muta heidän takanansa saattaa olla väkeä, jotka katselevat ainoastaan omaa, itsekästä etuaan. Miehet eivät tahdo sotia itseänsä vastaan." Ja sitte lisäsi hän vuosisatoja, epäluulolla ruokitun talonpojan lujalla vakuutuksella: "Ei mitään hyvää lähde hallitusmiehiltä! Saatte sanani pantiksi!"
"Mitä järjestelmää on teidän mielenne suunnitellut?" kysyi äiti, yhä enemmän levottoman uteliaisuuden valtaamana.
"Niinkö minäkö?" Rybin katsahti häneen, vaikeni hetkisen ja jatkoi sitte: "Varokaa johtajia. Siinä se on!" Hän painui taas äänettömäksi, ja näytti aivan kutistuvan sisällisessä itsessään.
"Lähden pois täältä, äiti", virkkoi hän vaitiolon jälkeen. "Halusin liittyä tovereihin ja työskennellä heidän kanssaan. Olen juuri sopiva työhönne. Osaan lukea ja kirjoittaa. Olen tarkkahuomioinen, enkä mikään höperö. Ja pääasia on, että tiedän mitä puhua ihmisille. Mutta nyt minä lähden. En voi uskoa, ja sen vuoksi täytyy minun lähteä. Tiedän, äiti, että ihmisten sielut ovat epärehellisiä ja likaisia. Kaikki elävät kateudessa, kaikki haluavat itsekunnioitusta; ja koska löytyy vaan vähän syötävää, koettaa jokainen syödä toinen toisensa."
Hän antoi päänsä vaipua ja vaipui ajatuksiinsa kotvaseksi aikaa. Vihdoin virkkoi hän: "Minä menen aivan yksin kylien ja metsäkylien liepeille, ja herätän väkeä. Tarpeellista on, että kansa ottaa asian omiin käsiinsä ja tekee itse työn. Saatettakoon heidät ymmärtämään — ja he kyllä löytävät itse sitte tien. Ja niinpä minä koetan herättää heitä ymmärtämään. Heille ei löydy muuta toivoa, kuin mikä heillä on itsessänsä, eikä muuta ymmärrystä löydy, kuin heidän oma ymmärryksensä! Ja tämä on totuus!"
"He vangitsevat teidät!" virkkoi äiti matalalla äänellä.
"He vangitsevat minut ja päästävät taas vapauteen. Ja sitte jatkan taas samalla tavalla!"
"Talonpojat itse tulevat sitomaan teidät, ja teidät heitetään vankeuteen."
"Minä olen vankilassa jonkun aikaa, sitte vapautetaan minut ja taas jatkan työtäni. Ja mitä talonpoikiin tulee, sitovat he minut yhdesti, kahdesti ja sitte käsittävät että heidän ei pitäisi sitoa minua; vaan kuunnella minua. Minä sanon heille: 'En pyydä teitä uskomaan minua; pyydän teitä ainoastaan minua kuulemaan!' Ja jos he kuuntelevat, uskovat he minua."
Hän väänteli itseänsä tuolissa ja nousi sitte hitaasti. "Menen kapakkaan ja istun siellä väen seassa jonkun aikaa. Vähävenäläistä ei kuulu. Onko hän jo täydessä työssä?"