"On!" Äidin täytyi hymyillä. "Tuskin ovat he päässeet vankeudesta kun jo kiirehtivät työhönsä."
"Niin se olla pitää! Kertokaa hänelle minusta."
He kulkivat yhdessä keittiöön ja katsahtamatta toisiinsa vaihtoivat lyhyitä hyvästelyjä.
"Sanon hänelle", lupasi hän.
"Hyvä on, hyvästi!"
"Hyvästi! Milloin jätätte työnne?"
"Olen jo jättänyt."
"Milloin lähdette?"
"Huomenna, varhain aamulla. Hyvästi!"
Hän kumarsi päätänsä ja kompuroi etehiseen horjuen, kuten näytti, ja kömpelösti. Äiti seisoi ovessa hetkisen, kuunnellen raskaita, poistuvia askelia ja epäilyksiä, jotka ilmaantuivat hänen sydämeensä. Sitte kääntyi hän kuulumattomasti takaisin huoneeseen, ja vetäen ikkunaverhon syrjään, katsahti ulos ikkunasta. Musta pimeys vallitsi siellä liikahtamatta, varpaillaan, avonaisin irvisuin.