"Minä elän yössä!" ajatteli hän. "Ikuisessa yössä!" Hän tunsi sääliä mustapartaista, hiljaista talonpoikaa kohtaan. Hän oli niin tukeva ja voimakas — ja kumminkin oli hänessä jonkunlaista avuttomuutta, kuten kaikissa talonpojissa.
Nyt tuli Andrei kotiin iloisena ja reippaana. Kun äiti kertoi hänelle Rybinista, huudahti hän: "Menemässä? Onko hän? Antaa hänen samota kylien halki. Antaa hänen toitottaa totuutta. Antaa hänen herättää väkeä. Hänestä tuntuu tukalalta olla täällä meidän parissamme."
"Hän puheli täällä johtajista. Onko siinä mitää perää?" uteli hän hartaasti. "Onko mahdollista että he haluavat teitä pettää?"
"Se huolestuttaa teitä, äiti, niinkö?" Vähävenäläinen nauroi. "Oh, äiti hyvä — sitä rakasta rahaa! Jos meillä sitä vaan olisi! Ja kuitenkin elämme almuilla. Ottakaamme esimerkiksi Nikolai Ivanitch. Hän ansaitsee seitsemänkymmentä viisi ruplaa kuukaudessa ja hän antaa meille viisikymmentä! Ja muut tekevät samoin. Ja nälkäiset ylioppilaat lähettävät meille toisinaan rahaa, jonka he kokoavat penni penniltä. Ja mitä johtajiin tulee, löytyy tietysti erilaisia heidän joukossaan. Jotkut heistä pettävät meitä, ja jotkut jättävät meidät; mutta parahimmat jäävät pysyväisesti leiriimme ja marssivat kanssamme juhlapäiväämme kohti." Hän taputti käsiänsä ja virkkoi, hieroen niitä kiihkeästi toisiaan vasten: "Mutta eivät edes kotkan siivet auta meitä tätä päivää näkemään, ja sen vuoksi me teemme pienen juhlallisuuden Vapun päivänä. Siitä tulee hauskaa."
Hänen sanansa ja vilkkautensa poistivat pelon, jonka Rybinin puhe oli häneen iskenyt. Vähävenäläinen käveli edestakaisin huoneessa puhellen, jalkojensa kopistessa laattiaan: "Tiedättehän, että toisinaan on ihmeellinen tunne ihmissydämessä. Teistä näyttää, että minne ikinä menette, tuntuvat kaikki ihmiset veljiltä; kaikki palavat samaa tulta; kaikki ovat iloisia, kaikki ovat hyviä. Ilman sanoja he kaikki tuntevat toinen toisensa, eikä kukaan halua häiritä taikka loukata toisiansa. Ei kukaan tunne sitä tarpeelliseksi. Koko elämä on yhteistä, mutta jokainen sydän hyräilee omaa lauluansa. Ja laulut paisuvat kuten purot yhdeksi virraksi, suureksi raikkaan riemun virraksi, vyöryen vapaana ja mahtavana päämäärää kohti. Ja kun ajattelette että tämä tulee tapahtumaan — että emme voi sitä estää, vaikka toivoisimmekin! Silloin hämmästynyt sydän sulaa ilosta. Teitä haluttaa itkeä — te tunnette itsenne onnelliseksi."
"Ja kun heräätte", jatkoi vähävenäläinen, painaen päänsä rintaansa vasten ja vaivuttaen käsivartensa veltosti alas pitkin sivujansa, "ja katsotte ympärillenne, näette kuinka kaikki on kylmää ja likaista. Kaikki ovat väsyneet ja vihaiset; ihmiselämä on kaikki kirnuttu sekaisin, kuten muta paljon ajetulla maantiellä, ja poljettu jalkain alle!" Hän pysähtyi aivan äidin eteen, ja syvä suru silmissänsä, jatkoi hän päätänsä pudistaen, matalalla, alakuloisella äänellä: "Niin, se loukkaa, mutta teidän pitää — teidän pitää epäillä ihmistä; teidän pitää häntä peljätä, vieläpä vihata häntä. Ihminen on paloteltu, elämä on leikannut hänet kahteen osaan. Haluaisitte ainoastaan lempiä häntä; mutta kuinka se on mahdollista? Kuinka voitte anteeksi antaa miehelle, jos hän hyökkää kimppuunne kuten villieläin, huomaamatta että teissä on elävä sielu, ja potkii teitä kasvoihin? — ihmiskasvoihin! Te ette saa antaa anteeksi. Se ei ole itsenne takia; saattaisin kärsiä kaikki loukkaukset niin pitkältä kuin ne koskevat itseäni; mutta en tahdo rohkaista ja suositella loukkauksia. En anna niiden opetella seljässäni, kuinka ne pieksäisivät toisia!"
Silmänsä säihkyivät kylmää valoa; hän kyyristyi taas kokoon ja jatkoi päättävämmällä äänellä: "En saa antaa anteeksi mitään, mikä on pahaa tarkoittavaa, vaikkapa se ei loukkaisikaan! En ole yksin maailmassa. Jos sallin itseäni loukattavan tänään — vaikkapa kykenisin niille nauramaan, vaikkapa ne eivät pistäisi minua ollenkaan — mutta loukkaaja koettelee voimiansa minun selkäpäissäni, saattaa hän olla valmis rökittämään jonkun muun huomenna! Sentähden täytyy meidän eroittaa tarkasti ihmiset, pitää sydän tasapainossa ja luokitella jokainoa olento — nämä ovat minun väkeäni, nuo ovat vieraita."
Tällaisia keskusteluja seurasi nyt tuhkatiheään vähävenäläisen ja äidin välillä. Hänet otettiin taas tehtaaseen. Hän antoi kaikki tienestinsä äidille ja äiti otti rahan häneltä vastaan yhtä vähällä kursailulla kuin Pavelilta. Joskus saattoi Andrei esittää, silmiensä välähtäessä somasti: "Luemmeko hieman, äiti, mitä?"
Äiti kielteli leikillisesti, mutta varmasti. Vähävenäläisen silmät ujottivat häntä, ja hän ajatteli itseksensä, vähäisellä loukkautumisella: "Jos sinä naurat minulle, niin miksi sitte pyydät minua lukemaan?"
Vähävenäläinen huomasi, että äiti alkoi kysellä häneltä kasvavalla tuttavallisuudella sanoja yhdestä ja toisesta kirjasta. Äiti katsoi aina sivulle kysellessänsä ja puhui välinpitämättömällä äänellä. Hän arvasi, että äiti tutki itseksensä kaikessa hiljaisuudessa, hän ymmärsi hänen noloutensa eikä enää pyytänyt häntä lukemaan kanssansa. Vähän jälkeen päin virkkoi äiti: "Silmäni alkavat tuntua heikoilta, Andriusha. Luulen että tarvitsen laseja."