"Hyvä että virkoitte, äiti. Ensi sunnuntaina vien teidät kaupunkiin lääkärille, joka on ystäväni, ja te tulette saamaan silmälasit."
Vankeudessa
Äiti oli ollut jo kolme kertaa vankilassa käymässä milloin saisi puhutella poikaansa, mutta joka kerta työnsi hänet pois lempeästi santarmien kenraali, vanha harmaa herra, jonka kasvot olivat purppuraiset ja jolla oli tavattoman iso nenä.
"Noin viikon päästä, ei ennen, pieni äitiseni! Tästä päivästä viikon päästä mahdollisesti, mutta nyt se on aivan mahdotonta!"
Vihdoin viimein sai Vlasova luvan nähdä poikaansa, ja eräänä sunnuntaina istua kökötti hän vankilan virastohuoneessa, jossa muutamia muita vieraita istui odotellen lupaa saada nähdä sukulaisiansa ja ystäviänsä. He eivät olleet siellä ensikertaa, sen näki helposti, sillä he tunsivat toinen toisensa ja keskustelivat toistensa kanssa hiljaisella, välinpitämättömällä äänellä.
Silloin tällöin tuli vankeja huoneeseen, harmaina ja kömpelöinä, jaloissansa raskaat saappaat. He kipristivät silmiänsä astuessaan sisälle, ja erään vangin jaloissa kalisi raudat. Tyyneys ja hiljaisuus, mikä heissä ja koko tässä piirissä vallitsi, teki varsin vapaan vaikutuksen. Näytti siltä kuin olisivat kaikki kasvaneet ympäristöönsä. Jotkut istuivat hiljaa, toiset katselivat toimettomin katsein, jolla välin muutamat näyttivät pitävän vieraittensa käyntiä rasituksena. Äidin sydän värisi kärsimättömyydestä, ja hän katseli hämillään kaikkia, ihmeissään vaivaloisesta elämän yksinkertaisuudesta tässä kolkossa maailmassa.
Lähinnä Vlasovaa istui pieni vanha, ryppynaama vaimo, jonka silmät säteilivät nuoruutta. Hän piti laihaa kaulaansa viistossa, kuunnellakseen keskustelua, ja katseli joka puolelle omituisella huomion kiinnolla.
"Kuka teillä on täällä?" kysyi Vlasova vienosti.
"Poika, ylioppilas", vastasi vanha nainen lujalla äkkijyrkällä äänellä. "Ja teillä?"
"Poika myöskin, työmies."