"Mikä hänen nimensä on?"
"Vlasov."
"En muista kuulleeni hänen nimeään. Kuinka kauan on hän ollut vankilassa?"
"Seitsemän viikkoa."
"Ja minun poikani on jo ollut kymmenen kuukautta", virkkoi vanha vaimo erityisellä ylpeyden väreellä äänessään, jonka äiti kyllä huomasi.
Keskustelu alkoi käydä yleisemmäksi ja vilkkaammaksi. Jokainen kiiruhti selittämään omia mielipiteitään elämästä, mutta kaikki puhuivat vaan puoliääneen, ja äiti havaitsi kaikissa jonkinlaista vihollismielisyyttä, joka oli hänelle uutta. Kotona puhuivat he eri tavalla, älykkäämmin, yksinkertaisemmin ja äänekkäämmin.
Lihava vartia, jolla oli punainen nelinurkkainen parta, mainitsi hänen nimensä, katsahti häneen kiireestä kantapäähän, ja käskien häntä seuraamaan itseänsä, astui pois keveästi. Äiti seurasi häntä ja olisi kernaasti halunnut tuupata häntä, jotta hän olisi kulkenut nopeammin. Pavel seisoi pienessä huoneessa ja nähtyään äitinsä ojensi hän kätensä hänelle hymyillen. Äiti tarttui siihen, nauroi ja loi silmää nopeasti, kysyen lempeästi: "Kuinka voit, kuinka voit?"
"Hillitse itsesi, äiti." Pavel puristi hänen kättänsä.
"Kaikki hyvin! Kaikki hyvin!"
"Äiti", virkkoi vartia huoaten, "mitähän jos siirtyisitte hieman kauemmaksi toisistanne. Laittakaa pieni loma väliinne." Hän haukotteli ääneen.