"Ja mitä tulee Isai Gorboviin, minä tulen repimään pään irti hänen ruumiistaan! Saattepa nähdä!"
"Minkätähden?" uudisti vähävenäläinen totisella tyynellä äänellä.
"Miksikä on hän sitte sissi? Hänen ei pitäisi mennä ilmaisemaan ihmisiä. Hänen kauttaan on isäni joutunut rappiolle, ja hänen vaikutuksestaan on hän muuttumaisillaan vakoojaksi", virkkoi Vyesovshchikov, katsellen Andreita tummalla, vihaisella leimulla.
"Oh, vai niin!" huudahti vähävenäläinen. "Ja ketä saatte tästä syyttää? Hulluja!"
"Sekä hullut että viisaat ovat voidellut samalla öljyllä!" virkkoi Nikolai raskaasti. "Tässä olette te, viisas mies, ja Pavel myös. No, tarkoitatteko että minä olen teille sama kuin Fedja Maxim tai Samoilov, tahi mitä te kaksi olette toinen toisillenne? Älkää valehdelko! En usko teitä kuitenkaan. Te kaikki työnnätte minut jonnekin erilleen, kokonaan yksikseni."
"Sydäntänne kolottaa, Nikolai!" virkkoi vähävenäläinen lempeästi ja ystävällisesti, istuen alas hänen viereensä.
"Niin, sitä särkee, ja niin se kaivertaa teidänkin sydäntänne. Mutta oma sydänvaivanne tuntuu teistä jalommalle kuin minun. Me olemme kaikki roistoja toisiamme kohtaan, sen minä sanon. Mitä sanotte tähän?"
Hän kiinnitti naskalin terävän katseensa Andreihin ja odotti yhteen puserretuin hampain. Hänen kirjavat kasvonsa jäivät liikkumattomiksi ja paksut huulensa värähtivät aivan kuin tuli olisi niitä käristänyt.
"Minulla ei ole mitään sanomista", virkkoi vähävenäläinen, kohdaten Vyesovshchikovin tulisen katseen kirkkaalla, lämpimällä, vaikka samalla alakuloisella katseella sinisistä silmistään. "Tiedän että jos miehen kanssa rupeaa väittelemään, sydämensä haavojen verta vuotaessa, silloin ainoastaan loukkaamme häntä. Tiedän sen veli."
"Minun kanssani on mahdotonta väitellä; en voi", murisi Nikolai, painaen alas silmänsä.