"Ajattelen", jatkoi vähävenäläinen, "että jokainen meistä on mennyt sen läpitse, jokainen meistä on kävellyt avojaloin särkyneen lasin ylitse, jokainen meistä on synkkänä hetkenä haukkonut henkeänsä, kuten te nyt."
"Teillä ei ole mitään minulle sanomista", virkkoi Vyesovshchikov hitaasti. "Ei mitään! Minun sydämeni on — on sellainen, kuin jos sudet siellä ulvoisivat!"
"Ja minä en halua sanoa teille mitään. Sen vaan tiedän, että tulette voittamaan tämän tunteen, kenties ette kokonaan, mutta voitatte sen kuitenkin!" Hän hymysi, ja lisäsi, taputtaen Nikolaita selkään: "Mitä, mies siinä, tämä on vaan lasten tautia, jotakin tuhkurin tapaista! Me kaikki sairastamme sen kerran, voimakkaat helpommin, heikot vaikeammin. Se tulee miehen eteen illoin kun hän on löytänyt oman itsensä, mutta ei vielä ymmärrä elämää, eikä omaa asemaansa elämässä. Ja kun ette näe paikkaanne, ettekä tunne omaa arvoanne, näyttää teistä kuin olisitte suunnattoman suuri kurkku maan pinnalla, jota ei kukaan voi mitata, ei kukaan voi aavistaa suuruuttanne, ja että kaikki vaan haluavat kiihkeästi syödä teidät ylös. Jonkun ajan kuluttua rupeatte sitte huomaamaan, että sydämet muiden ihmisten rinnoissa eivät ole pahempia kuin kaikkien paras osa omaa sydäntänne, ja te alatte voida paremmin. Silloin olette hieman häpeissänne! Miksi kiipeisitte kellotapuliin, kun kellonne on niin pieni, ettei se kuulu lainkaan suurten juhlakellojen joukosta? Paitsi sitä, huomaatte että köörissä kuuluu oma kellonne, mutta yksinänsä vanhan kirkon tapulissa hukuttavat isot kellot sen äänen peräti räminällään kuten kärpänen hukkuu öljyyn. Ymmärrättekö, mitä tarkoitan?"
"Kenties käsitän", virkkoi Nikolai, päätään nyykyttäen. "Minä vaan en voi sitä uskoa."
Vähävenäläinen purskahti nauruun. "Andrjusha!" huuteli äiti kyökistä.
"Tulkaa noutamaan samovaari. Se on kunnossa!"
Andrei poistui huoneesta, ja sillaikaa Vyesovschikov, joka oli jäänyt yksin, ponnisti säärensä suoriksi ja alkoi katseellaan mittailla jalkojansa, jotka olivat pistetyt korkeihin, raskaisiin saappaisiin, käännellen, katsellen niitä, ja tunnustellen käsillään jänteviä pohkeitaan. Sitte veti hän kätensä aivan naamansa liki ja tarkasti huolellisesti kämmentänsä, kääntäen sen sitte ympäri. Kätensä oli turpea, lyhkäisine sormineen, ja oli peitetty kellertävällä karvalla. Hän heilutti sitä ilmassa ja nousi ylös.
Kun Andrei toi samovaarin sisälle, seisoi Vyesovschikov peilin edessä, ja tervehti häntä näillä sanoilla:
"Siitä on pitkä aika kun viimeksi olen nähnyt kasvojani." Sitte nauroi hän ja lisäsi: "Minulla on ruma naamarustinki!"
"Mitä sillä on väliä?" virkkoi vähävenäläinen, katsellen häntä uteliaasti.
"Sashenka sanoo että kasvot ovat sydämen peili", vastasi Nikolai, venyttäen sanoja hitaasti.