"Hyvästi!" vastasi äiti, hymyänsä pidättäen. Saatettuansa tyttösen ovelle, asteli hän ikkunan luokse ja katsoi hymyillen kadulle toveria, joka kepeästi kulki tiehensä, sirosti nostaen ja laskien pientä jalkaansa, tuoreena kuin kevään kukkanen ja liihotellen kuin perhonen.
"Toveri!" virkkoi äiti itsekseen, kun vieraansa oli kadonnut näkyvistä.
Huokauksella siirsi hän ajatuksensa takaisin omaan menneisyyteensä, jossa elämänsä oli kulunut tyhjänpäiten ja yksitoikkoisesti, kuten ohkanen, musta lanka. Hän alkoi käsittää himmeästi oman tärkeytensä nykyisessä elämässänsä — joka käsitys antoi hänelle itsetuntoa ja varmuutta. Hän ei ollut ennen koskaan tuntenut itseänsä tarpeelliseksi kenellekään, mutta nyt hän tunsi että hän avusti hyvää työtä. Se oli uutta hänelle ja miellyttävää. Se ojensi hänen päänsä suoraksi hartiainsa välissä.
Nyt piti hän aivan velvollisuutenaan kantaa kirjoja säännöllisesti tehtaaseen. Ja hän todella mietti joukon keinoja pelastuaksensa kiinnijoutumasta. Vakoojat, jotka olivat jo tottuneet hänen käynteihinsä tehtaassa, lakkasivat kiinnittämästä huomiotaan häneen. Häntä tarkastettiin useammat kerrat, mutta aina päivä sen jälkeen, kun lentolehdet ilmestyivät tehtaaseen. Kun hänellä ei ollut mitään kirjallisuutta päällänsä, tiesi hän kuinka herättää vakoojain ja vartioiden epäluuloja. He pysäyttivät hänet, ja hän oli olevinaan solvattu, ja vastusti heitä, astuen sitte pois punastuen, ylpeänä älykkäästä keinostaan. Hän alkoi nauttia tämän leikin lystillisyydestä.
Joka kerta kun Andrein toverit kokoontuivat äidin taloon lukemaan lentolehtiä ja uusia ulkomaisten lehtien numeroita, tuli Nikolai myös, istui alas nurkkaan, ja kuunteli hiljaisuudessa tunnin tai pari. Kun lukeminen oli päättynyt, antautuivat nuoret pitkällisiin keskusteluihin; mutta Vyesovshchikov ei ottanut osaa väittelyyn. Hän viipyi kauemmin kuin muut, ja jäätyänsä yksin kasvot vasten kasvoja Andrein kanssa, asetti hän hänen eteensä synkästi kysymyksen:
"Ja ketä täytyy enin moittia! Tsaariako!"
"Sitä pitää moittia, joka ensin sanoi: Tämä on minun. Tämä mies on ollut kuollut jo useita vuosisatoja, eikä maksa vaivaa muistella häntä kateudella tai muulla huomiolla", virkkoi vähävenäläinen leikillisesti. Silmissänsä oli kuitenkin levoton ilme.
"Mutta entäs rikkaat, ja kaikki jotka pitävät heidän puoltaan? Ovatko he oikeassa?"
Vähävenäläinen taputti käsillään päätänsä, sitte veti hän itseään viiksistä, ja puhui kauan aikaa korutonta kieltä elämästä ja ihmisistä. Mutta puheestansa ilmaantui aina, että kaikki ihmiset olivat moitteen alaisia, ja tämä ei miellyttänyt Nikolaita. Puristaen huuliansa lujasti yhteen, pudisti hän päätänsä totisesti ja selitti ei voivansa sitä uskoa, ja ettei hän sitä ymmärtänyt. Hän läksi pois tyytymätönnä ja murheellisena.
Kerran virkkoi hän: "Ei, täytyy löytyä joitakuita moitteen alaisia ihmisiä! Olen varma siitä! Sanon teille, meidän täytyy kyntää koko elämän läpitse, kuin jos se olisi rikkaruohoinen kenttä, ilman vähintäkään armoa."