"Meidän kaikkien täytyy oppia ja opettaa toisia. Se on meidän tehtävämme!" virkkoi Andrei, päätänsä kumartaen.
Vyesovshchikov kysyi:
"Ja milloin me alamme tapella!"
"Ennenkuin se aika koittaa, tulee monta meistä teurastetuksi, sen tiedän!" vastasi vähävenäläinen hymähtäen. "Mutta milloin meidät kutsutaan taisteluun, sitä en tiedä! Ensin, näettekös, tulee meidän varustaa päämme, ja sitte kätemme. Se on minun ajatukseni."
"Ja sydän!" virkkoi Nikolai lyhyesti.
"Ja sydän myös."
Mielenosoituksen suunnitteleminen
Elämä kulki nopeaa vauhtia. Päivät olivat täynnä uutuuden viehätystä. Jokaisella päivällä oli jotain erikoisen uutta, eikä uudet asiat enää pelästyttäneet äitiä. Muukalaisia kävi talossa iltasin yhä useammin, ja he puhelivat Andrein kanssa supattavalla äänellä ja hyvin tärkeän näköisinä. Myöhään yöllä painuivat he pimeälle taipaleelle, kaulukset pystyssä, hatut painettuina syvälle silmien yli, varovasti ja äänettömästi. Kaikki näyttivät tuntevan kuumeen tapaista kiihkoa, jota he hillitsivät, sekä näyttivät haluavan laulaa ja nauraa, jos heillä vaan olisi ollut aikaa. He olivat loppumattomassa touhussa. Kaikki — ivalliset ja vakavat, avomieliset, ylevät nuorukaiset katkeamattomin voimin, miettivät ja hiljaiset — kaikki he olivat äidin mielestä samanlaiset sitkeässä uskossa, joka leimasi heidät; ja vaikka jokaisella heistä oli oma omituinen ulkonäkönsä, muodostuivat heidän kasvonsa yhteen laihaan, rauhalliseen, päättävään muotoon, syvä ilme tummissa silmissänsä, jotka olivat ystävälliset ja silti varmat, kuten Kristuksen silmät, vaeltaessaan Emaukseen.
Äiti luetteli heidät ja kokoili heidät mielessään Pavelin ympärille yhteen ryhmään. Tässä linnoituksessa kävi hän näkymättömäksi vihollisillensa.
Eräänä päivänä ilmaantui vilkas, kiharatukkainen tyttö kaupungista tuoden jonkin käärön Andreille; ja lähtiessään virkkoi hän Vlasovalle, silmänsä iloisesti kimmeltäen: "Hyvästi, toveri!"