"Kiitos että olet auttanut suurta asiaamme!" virkkoi hän. "Kun mies voipi kutsua äitiään omaksi hengekseen — se on harvinainen onni!"
Äiti vaikeni, niellen ahnaasti hänen sanansa avoimin korvin, ja ihaili poikaansa, joka seisoi hänen edessään niin säteilevänä ja niin lähellä.
"Olin vaiti ensin, äiti rakas. Näin kuinka monta asiaa loukkasi sinua elämässä. Surin tähtesi, voimatta kuitenkaan sinua auttaa. Olin voimaton! Ajattelin ettet milloinkaan voisi yhtyä meihin, ettet koskaan voisi omistaa aatteitamme ominasi, vaan että surisit hiljaisuudessa, kuten olit surrut koko elämäsi. Se oli kovaa."
"Andrjusha saattoi minut ymmärtämään monta seikkaa!" selitti äiti, haluten kääntää poikansa huomion hänen kumppaniinsa.
"Niin, hän puhui minulle sinusta", virkkoi Pavel nauraen.
"Ja Jegor myös! Hän on minun maakyläläiseni, tiedäppäs. Ja Andrjusha halusi opettaa minua lukemaan."
"Ja sinä loukkauduit, ja aloit opetella itseksesi kaikessa hiljaisuudessa."
"Niin on hän keksinyt salaisuuteni!" huudahti hän hämillään. Sitte esitti hän uudelleen Pavelille, ilonsa ylimäisessä innossa:
"Emmekö kutsu häntä sisälle? Hän meni ulos ettei meitä häiritsisi.
Hänellä ei ole äitiä."
"Andrei!" huusi Pavel avaten oven porstuaan. "Missä olet?"