Vyesovshchikov huudahti synkeällä irvinällä: "Aika on läsnä! Aika on tullut että lopetamme sokkosilla leikkimisen!"
Fedja Maxin oli mainiolla tuulella. Hän oli kasvanut hyvin laihaksi. Hermostuneine, jyrkkine liikkeinensä, ja kiirehtivine puheineen oli hän kuin häkkiin suljettu leivonen. Hän oli aina Jakob Samovin kanssa, joka oli tasainen, ja paljon totisempi ikäänsä, ja joka työskenteli kaupungissa.
Samoilov, joka oli käynyt yhä punasemmaksi vankilassa, Vasili Gusev, kiharatukkainen Dragunov, ja muut sanoivat että se ei olisi tarpeen.
Jegor tuli aina väsyksissä, hikoillen ja läähättäen, mutta aina leikkiä laskien.
"Työ, joka särkee nykyisen työjärjestelmän, toverit, on suurta ja jaloa, mutta edistyäksemme siinä paljon nopeammin, täytyy minun ostaa itselleni pari saappaita", virkkoi hän, osottaen märkiä, rikkinäisiä kenkiänsä. "Päällyskenkäni ovat myös revityt mahdottomiksi, ja minä kostutan jalkani joka päivä. Minulla ei ole aikomusta matkustaa maasta edes lähimpään planettiin, ennenkun olemme julkisesti ja avonaisesti hyljänneet vanhat järjestelmät; ja minä olen sentähden ehdottomasti vastaan toveri Samoilovin ehdotusta esiintyä aseellisina ja haluan kuuluuttaa, että aion olla varustettuna parilla lujia saappaita, koskapa olen vahvasti vakuutettu että tämä tulee olemaan suuremmaksi palvelukseksi sosialismin äärimmäiselle voitolle kuin suurin näyttely nyrkin-iskuja ja mustelmaisia silmiä."
Samalla leikillisellä olettavalla kielellä kertoi hän työmiehille, kuinka useimmissa vieraissa maissa kansa on ruvennut taistelemaan keventääksensä raskaan elämänsä kuormaa.
Kerran puhuessaan Jegorista, sanoi Pavel: "Tiedätkö, Andrei, että ihmiset joiden sydäntä aina pakoittaa, laskevat enite leikkiä?"
Vähävenäläinen vaikeni hetkisen ja vastasi sitte, silmäänsä räpäyttäen: "Ei, se ei ole totta. Jos niin olisi laita, repeytyisi koko Venäjä laidoiltansa naurusta."
Natasha ilmestyi uudelleen. Hän oli myös ollut vankilassa, toisessa kaupungissa, mutta hän ei ollut muuttunut. Äiti huomasi että hänen läsnäollessaan vähävenäläinen muuttui iloisemmaksi, oli täynnä kaskuja, lausui sukkeluuksia joka taholle ja nauratti Natashaa. Mutta kun hän läksi, saattoi hän viheltää loppumattomia laulujansa surumielisesti, ja astuen edestakaisin huoneessa kauan aikaa, hiihtäen jalkojansa väsyneesti pitkin laattiaa.
Sashenka tuli juoksujalassa yhtenään, aina pilvisenä, aina kiireisenä, ja jostakin syystä kulmikkaampana ja jäykkänä. Kerran kun Pavel saattoi häntä porstuaan, kuuli äiti heidän pikaisen keskustelunsa.