"Anna anteeksi, äiti!" virkkoi hän suloisesti. "Olen vielä poika, hullu."
"Et saa loukata minua!" huudahti äiti surun sekaisella, äänellä, painaen päätänsä hänen rintaansa. "Jätä sanomatta! Jumala olkoon kanssasi! Elämäsi on omasi. Mutta älä haavoita sydäntäni! Kuinka voisi äiti olla murehtimatta pojastaan? Ja kuka suree sinua, ellei oma äitisi?"
Istuen laattialle, levitti vähävenäläinen säärensä samovaarin ympäri ja katseli Pavelia. Äiti seisoi ovella ja kiinnitti surullisen, ystävällisen katseen Andrein pitkään, koukistettuun niskaan ja pyöreään takaraivoon.
"Näin se olla pitää", virkkoi vähävenäläinen. "Sillä huomatkaa, äiti rakas, uusi sydän on ilmestymässä ja kasvamassa elämään. Kaikki sydämet ovat yhtyneet taistelemaan eduistansa, kaikki ovat täynnä sokeaa ahneutta, kateuden näkertäminä, lyötyinä, haavotettuina, liasta tippuvina, itsensäpettämisessä ja pelkurimaisuudessa. Kaikki ihmiset ovat kipeitä; he pelkäävät elää; he vaeltavat sumussa. Kukin tuntee vain oman hammassärkynsä. Mutta, katso, katso! Ihminen on tulossa valaisemaan elämää järjen valossa; ja hän huutaa: 'Oh, ho! te pakenevat russakat! Aika on, korkein aika on tullut teille ymmärtää, että kaikki etunne ovat yhteiset, että jokainen tarvitsee elää, jokaisella on halu kasvaa!' Ihminen, joka tätä kuuluttaa, on yksin, ja sentähden huutaa hän korkealla äänellä; hän tarvitsee tovereita, hänestä tuntuu yksinäisyytensä ikävältä ja kylmältä. Ja hänen kutsustaan yhtyvät kaikki voimakkaat sydämet yhdeksi suureksi, lujaksi sydämeksi, joka on syvä ja tunteellinen kuten hopeakello. Ja kuule! Tämä kello helähdyttää kauaksi julistuksen: 'Kaikkien kansojen ihmiset yhtykää yhdeksi perheeksi! Rakkaus on elämän äiti vaan ei viha!' Veljet! kuulen tämän viestin kaikuvan kaikkialla ympäri maailman!"
"Minä kuulen sen myös!" huudahti Pavel.
Äiti pusersi huuliansa yhteen, etteivät ne olisi vavisseet ja puristi silmänsä tiukasti kiinni, ettei olisi ruvennut itkemään.
"Kun minä makaan vuoteella öisin, tahi kävelen yksin kaikkialla kuulen tämän soinnun ja sydämeni iloitsee. Ja maa, myös — tiedän sen — väsyneenä surusta ja vääryydestä, soittaa aivan kuin kelloa, vastaten kutsuun, ja vavisten mielihyvästä, tervehtien uutta aurinkoa, joka nousee ihmissydämessä."
Pavel nousi, kohotti kätensä ja oli sanomaisillaan jotakin, mutta äiti otti hänen toisen kätensä ja vetäen sen alas, kuiskasi hänen korvaansa:
"Älä häiritse häntä!"
"Tiedättekö?" jatkoi vähävenäläinen, seisten oven kynnyksellä, silmänsä palaessa kirkkaalla liekillä, "vielä löytyy paljon kärsimyksiä varastossa ihmiskunnalle, paljon on vielä heidän verensä vuotava, ahneuden kourien pusertamana; mutta ne kaikki — kaikki kärsimykseni, kaikki vereni — ovat vähäinen hinta siitä, mikä jo liikkuu ja puhuu sydämessäni, mielessäni ja luitteni ytimissä! Olen jo rikas, kuten tähti on rikas kultaisista säteistä. Ja minä tahdon kestää kaikki, kärsiä kaikki, sillä sisälläni on riemu, jota ei kukaan, ei mikään voi ikinä jähmetyttää! Tässä ilossa on maailma voimaa!"