Äiti kulki eteenpäin, kysymättä itseltään miksi hän meni, ja vavisten
Vyesovshchikovin puolesta.
"Siinäpä se — hän sen on tehnyt!" Mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan aatokseen.
Ei kaukana tehtaan lankusta, paikalla johon äskettäin rakennus oli palanut poroksi, oli väkeä kerääntynyt, polkien hiilien päällä ja tupruttaen pölyä ilmaan. Se sorisi ja hyrisi kuin joukko ampiaisia. Joukossa oli useita naisia, paljo lapsia ja puotilaisia, kapakan passari, poliiseja ja santarmi Petiin, pitkä vanha mies, villasella, hopeisella parralla, ja rinnassa joitakuita kunniamerkkejä.
Isai nojasi osaksi maahan, selkä palaneella pölkyllä, paljas päänsä leväten oikean olkapään päällä, oikea kätensä housun taskussa ja vasemman käden sormet maata puristaen.
Äiti katsahti Isain kasvoihin. Yksi silmä oli ikään kuin kiinnittänyt katseensa hattuun, joka oli maassa, molempien laiskasti haaroitettujen reisien välissä. Suunsa oli puoliavoin kummastuksesta; pieni, muuttunut ruumiinsa terävine päineen ja luisevine poskineen, näytti lepäävän. Äiti risti silmänsä ja huokasi raskaasti. Isai oli ollut hänestä vastenmielinen eläessään, mutta nyt tunsi hän hiljaista sääliä häntä kohtaan.
"Ei yhtään verta!" huomautti joku matalasti. "Hänet on nakattu maahan nyrkin iskulla."
Ivaava, pahansuopa ääni huusi kovaa: "He ovat tukkineet päällekantajan suun. Se oli hänelle parahiksi!"
Santarmi työnsi vaimot pois edestään, jotka olivat kerääntyneet tiukasti ympärilleen, ja kysyi uhkaavalla äänellä: "Kuka se oli? Kuka teki tämän huomion?"
Ihmiset keräytyivät taas hänen eteensä, kun hän työnsi heitä syrjään. Osa heistä kipasi kiireesti kantapäilleen ja jotkut puhkesivat ivalliseen nauruun.
Äiti meni kotiin. "Ei kukaan ole surullinen", mietti hän. Nikolain leveä vartalo seisoi edessään kuin varjo, hänen kapeissa silmissänsä oli kylmä, julma ilme ja hän väänsi oikeaa kättään aivan kuin olisi se ollut vioittunut.