"Enkä minä", virkkoi Pavel.
"Menen saunaan", virkkoi vähävenäläinen nauraen. Hän valmisteli itseänsä kaikessa hiljaisuudessa ja asteli pois, synkkänä ja pahoillaan.
Äiti seurasi häntä osanottavalla katseella.
"Sano mitä sanot, Pasha, en saata häntä uskoa! Ja vaikkapa uskoisinkin, en soimaisi häntä. Ei, en soimaisi. Tiedän että on synti tappaa joku ihminen; uskon jumalaan ja herraan Jeesukseen Kristukseen, mutta en sittekään usko Andreita syylliseksi. Olen pahoillani Isain tähden. Hän oli sellainen pieni kääpiö. Siellä makaa hän kummastuneena. Katsoessani häntä juolahti mieleeni hänen uhkauksensa hirttää teidät, enkä kuitenkaan tuntenut vihaa häntä kohtaan, enkä iloa hänen kuolemastaan. Tunsin itseni hyvin surulliseksi. Mutta kun nyt tiedän kenen kädestä hän sai kuoleman, en edes sure häntä enää."
Pavel ei ollut kuullut hänen puhettaan. Astellen hitaasti painetuin päin edestakasin huoneessa, virkkoi hän miettivästi ja epätoivoisella äänellä: "Andrei ei anna sitä anteeksi itselleen! Siinä on nyt elämä, äiti. Näette mihin asemaan ihmiset ovat pakotetut toisiaan kohtaan. Ette haluaisi, mutta teidän täytyy lyödä! Ja ketä? Sellaista avutonta olentoa, joka on vielä enemmän surkuteltava sentähden että hän on typerä. Poliisi, santarmit, sissit — ovat kaikki vihollisiamme, ja kuitenkin ovat he samanlaista väkeä kuin mekin; heidän verensä on imetty heistä samalla tavalla kuin meidän, eikä heitä pidetä enemmän ihmisinä kuin meitäkään. Niin on asia. Mutta hallitus on asettanut yhden osan kansaa toista osaa vastaan, sokaisten heidät pelolla, sitoen heidät käsistä ja jaloista, pusertaen heitä, kuivaten heidän verensä, käyttäen toisia heistä kalikoina toisia vastaan. He ovat muuttaneet miehet aseiksi, ruoskiksi ja kiviksi, ja kutsuneet sitä sivistykseksi, hallitukseksi.
"Se on rikos, äiti! Hirvittävä rikos on murhata miljoonia ihmisiä, miljoonia sieluja! Ymmärräthän — he murhaavat sieluja! Näette eroituksen heidän ja meidän välillä. Andrei murhasi taitamattomuudesta; häntä ilettää, hävettää, hän on kipeä ja pääasiallisesti häntä inhottaa! Mutta he murhaavat tuhansia kylmäverisesti, ilman tunnonvaivoja, ilman sääliä, ilman sydämen kouristusta. He tappavat riemulla ja ihastuksella. Ja miksi? He rutistavat jokaisen ja kaikki kuoliaiksi oikeastaan sentähden, että tuntisivat rakennuksensa ainekset lujiksi ja turvallisiksi, huonekalunsa, hopeansa, kultansa, arvottomat paperinsa — ja kaiken halpa-arvoisen roskan, joka antaa heille vallan kansan ylitse. Ajattele, se ei ole heidän omalle itsellensä, heidän persoonallensa, jonka vuoksi he suojelevat siten itseänsä, murhien ja sielujen tallaamisen avulla — mutta he tekevät sitä varjellaksensa rikkauksiansa, omaisuuttansa. He eivät suojele itseänsä sisältä päin, vaan ulkoa päin."
Porstuasta kuului meluavaa kopinaa. Molemmat säpsähtivät ja katsahtivat toisiinsa.
"Jos se on poliisi, joka etsii Andreita —" kuiskasi Pavel.
"Silloin minä en tiedä mitään — en mitään!" kuiskasi äiti vastaan.
"Oi, jumala!"
Viesti kedoilta